En ole ihan varma montako kirjaa on kesken tällä hetkellä kirjoitettavana, koska nuorena aloittelin joka viikko uuden ja onhan nekin aihiot mulla vielä tallessa :D Mutta siis niin tässä alustusta jonka summa summarum on että unelmani on ollut pienestä tytöstä lähtien että saisin elantoni kirjailijana. Ei tule toteutumaan, mikä ei ole huono juttu koska huvikseenkin on ihan tyydyttävää kirjoittaa :)
Aika monessa suuressa teoksessa, jota olen aloittanut tai päässyt jopa vähän pidemmällekin on yksi yhtäläisyys: niissä näkyy mun rakkaus yhtä naista kohtaan aika kovasti.
On olemassa ihan elämänkertakin yksi mitä olen aloitellut. Ainoa luku siinä minkä olen päässyt oikeastaan lopulliseen asuunsa on juurikin tästä naisesta.
Ajattelinkin kertoa tästä naisesta nyt vähän lisää. Tuli vaan tuosta kiitos -puheesta mieleen tämä. Nimittäin tämä nainen on sellainen jolle olen aivan äärimmäisen kiitollinen, loppuelämäni.
Tämä nainen on Tampereen likkoja. Pispalassa asunut lapsuutensa. Olen saanut kuulla monia kivoja tarinoita tästä ajasta kun tämä Judith Kaunokainen (sanotaan vaikka tuolla nimellä! :D) oli pieni ja nuori elämäänsä aloitteleva tytön tylleröinen. Olisi ollut aika mahtavuutta päästä mukaan edes pariksi päiväksi sinne katselemaan maailman menoa. Toki voipi olla, että olen saanut erityisen kiillotetun käsityksen aivojeni syövereissä tuosta ajasta. Totuushan on tietysti nimittäin se, että erittäin vaatimattomista oloista tämä Judith on lähtöisin. Perheessä oli useampi lapsi, sodassa käynyt isä ja kotiäiti.
Kuulemani mukaan Judith oli lapsuudesta asti haaveillut kolmesta lapsesta. Hän sai kolme lasta. Vähän jäi arvoitukseksi oliko sitten loppujen lopuksi sukupuoli toiveita hänellä lapsiaan kohtaan, jossain vaiheessa sain käsityksen että oli mutta oli miten oli, lopputulos oli se että yhden pojan ja kaksi tytärtä sai.
Sanomattakin on selvää, että varsinkin nuorin tyttönsä on aika mahtava tapaus ;) :D
No joo, eli siis mun mamasta/mutista/äitestä eli siis äidistäni kyse.
Olen sanonut aina, niin kauan kun on mitään käsitystä maailmasta ja elämästä ollut että mun suurin haaveeni on että olisin edes puoliksi yhtä hyvä äiti mitä äiti meille on ollut. Ihan kaikilta ei onnistuisi se, mitä äitini on tehnyt. Käytännössä oli niin, että äitini oli kolmen lapsen yksinhuoltaja ja teki lisäksi kolmivuorotyötä. Äiti on tosi kova työntekijä. (Samoin oli isäni). En ole ihan varma kummalta olen saanut tuon luonteeseeni, vai kummaltakin, mutta se on kyllä yksi vahvuus ja myös heikkous että olen kova tekemään töitä. Kiitos siitä äidille (ja isälle) ei nimittäin yhtään huono asia että tykkää tehdä töitä. Tietty enough is enough ihan kaikessa..
Hyvin äiti meidät kasvatti, kaikki on saatu mitä on tarvittu ja vaikka paljosta oli pienenä pula niin ei ainakaan mua katkeroittanut yhtään. En koe edelleenkään että mistään olisin jäänyt paitsi. Joskus kyrsi ehkä se, että jossain kohtaa tuli rahapula (90 -luvun lama...) ja se näkyi paljon mutta näin jälkikäteen en kyllä muistele pahalla. :)
Kiitos rakas mutti, love you.
Terkuin Dottisi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti