Senttejä mitatessa

On ollut jo pitkään taas.. vai olisiko parempi sana edelleen.. olisi. Eli otetaan uusiksi: on ollut jo pitkään edelleen sellainen fiilis ettei tässä mitään tapahdu vaikka kuinka räpiköi. 

Ajattelin siksi sitten ottaa mittanauhan käteen. 

Tässä tuloksia verrattuna 4.11.2013 mittoihin:

Vyötärö -17cm

Reisi      -14.5cm

 Lapset olivat tehneet kortin minulle syntymäpäivälahjaksi. Toinen oli koristellut kannen ja toinen sisäpuolen.

 Rakkaalta ystävältä sain lahjaksi aivan ihanan kimpun <3

 Siskoltani sain ruusun synttärilahjaksi :)

 Pöytäkoristeeksi kaunis gerbera :)

 Nuorimmalle tytölle synttärilahjaksi annoimme kranssin :)

Kipua

http://www.youtube.com/watch?v=emTCc4BkJOM


Laihtuminen on ihanaa. Olo on kevyt ja huomaat pikkuhiljaa, että sieltä se tuttu ihminen alkaa näkymään.. se keneksi olet itsesi tuntenu viimeksi niin kauan kauan sitten.

Mutta.. on siinä varjopuolensakin. Niitä on oikeasti yllättävän paljon! Kerron nyt yhdestä ajankohtaisesta ja niin itselleni isosta asiasta mihin en ollut osannut varautua.
Kipu.
Laihtuessaan ihminen alkaa pikkuhiljaa muuttamaan ryhtinsä, yleensä, normaaliksi jälleen. Täten painopiste muuttuu. Juu tämän tiesin jo ennen laihtumista. En ollut kuitenkaan sisäistänyt sitä mitä se oikeasti tarkoittaa. Minulla on aivan hirvittävä kivut nykyään.
Ennen laihtumista kärsin tuskallisista selkäkivuista. Melko pian laihtumisen myötä ne katosivat lähes kokonaan. Nyt on tullut tilalle aivan järjettömät lonkkakivut.
Pahimmillaan kipua on kummassakin lonkassa yhtäaikaa, niin ettei mikään asento ole hyvä. Ei ole siis minkäänlaista asentoa tai liikettä silloin mikä EI tuottaisi kipua.
Jos on hyvä hetki tai jopa hyvä kokonainen päivä on kipu vain toisessa lonkassa, yleensä mulla vasemmassa. Silloin kikkailemalla pärjää melko hyvin, asentoa vaihtamalla ja lääkkeitä napsien..
No ne lääkkeet. Ei tunnu tehoavan niin että kipu väistyisi kokonaan. Toki lieventää muttei poistu kokonaan se järjetön särky.
Huomenna soittelen lääkärille ja kysäisen että mitäs nyt. Odotteluako ja liikuntaa vai onko jotain muuta mitä voisi tehdä. Tuskin. No, mutta soittelen ja kysäisen silti.

Eli ei, ei tämä ole mitään pelkkää ruusuilla tanssimista.

Töihin!

Nyt se tapahtui! Palasin töihin reilun kolmen vuoden kotonaolon jälkeen!
Olo on aivan mahtava! (Pitäisiköhän rajoittaa vähän noita huutomerkkejä ;) )

Alunalkaen hoitovapaa oli suunniteltu jatkumaan aina siihen asti kun tyttö on kolme, mutta näin siinä vaan kävi että houkutus työhön kävi liian suureksi. Olenhan tämän siis jo tiennyt jonkun aikaa, mutta en ole tainnut blogissa tästä kirjoittaa aiemmin.

Työpisteeni vaihtui siitä mitä se oli kun jäin pojasta äitiyslomalle. Hiukan jännitti juuri sen takia kun ei yhtään tiennyt millaiseen paikkaan olin menossa. Toki kova kokemus löytyy erittäin laajasta kirjosta keittiöitä mitä maa päällään kantaa, mutta silti: aina se jännittää mennä sellaiseen mistä ei mitään tiedä.

Työpisteeni on koulunkeittiö. Tai koulukeskuksen keittiö. 0-9 lk käy siinä syömässä ja lisäksi lähtee erilaisiin päivähoitopaikkoihin ruokaa. Kaksi päivää olen nyt ollut töissä ja ei ainakaan vielä ole mitään negatiivista tullut mieleen, päinvastoin!

Työyhteisö on aivan ihana, kaikki jotka olen tähän mennessä tavannut on niin mahtavaa sakkia ettei onnellisempi voisi olla.
Työmatka on todella lyhyt, työmatkan varrella on lasten hoitopaikka. Työmatkaan kuluu autolla kolme minuuttia ja pyörällä kymmenen minuuttia. Kävellen epäilisin että 20-25 minuuttia.

Olen myös aivan käsittämättömän onnellinen siitä että lapset on niin ihanassa paikassa hoidossa kuin missä ovat. He ovat ryhmäperhepäivähoidossa. Pieni ryhmä ja ihanat hoitajat siellä. Lisäksi tyttö sai oman henkilökohtaisen avustajan ja tämä avustaja on ryhmiksen yksi hoitaja. Eli nyt hän on vain meidän tytön käytettävissä, tai siis aina kun tyttö on hoidossa on hän vaan tyttöä varten. Jos lapsukaisemme on kipeä tai muutoin pois niin silloin tietysti tekee muita hommia. Mutta aivan upeaa tietää että vaikeasti liikuntavammainen lapsemme on takuulla hyvissä käsissä. Hänen hoitajansa on vielä niin kokenut ja omistautunut, että ilolla jättää muksun hänelle.
Ja nyt se kaikkein paras juttu: kumpikin lapsista on samassa paikassa, samassa ryhmässä. Voi ihanuutta!! Ja minä olen töissä siellä keittiöllä mistä heille menee ruoka, kiva suunnitella kotona syömisiä kun tietää aina takuulla mitä muksut syö :)

Tiedän tiedän, pelkkää hehkutusta nyt vaan mutta minkä sille ihminen voi että on niin onnellinen ja energinen! :)

Niin siitä energisyydestä. Aivan uskomatonta. Tänään kun pääsin kotiin niin ensimmäisenä hurtadolle ruokaa, sitten pari hellanlevyä päälle ja ruokaa valmistamaan. Samalla mussutin itse kun tein ruokaa ja sitten otinkin jo imurin ja imuroin kämpän. Sitten viikkailin pyykit ja täytin pyykkikoneen. Astianpesukonekkin hurahti käyntiin siinä kun ruuan sain väsättyä.
Olen oikeasti kymmenen kertaa energisempi kuin silloin kun olin tytön kanssa kotona.

Niin joo. Ai miten tytöllä on mennyt hoidossa? Aivan älyttömän hyvin. On jo nyt alkanut kehitystä tulla ihan eri tavoin, kahden päivän jälkeen! Nyt suostuu pitämään silmälaseja päässään kun on hoidossa, syö paljon paremmin, nukkuu paremmin. Tänään kun hänet näin ekaa kertaa kun tuli hoidosta niin alkoi "puhua pälpättää" mulle heti ihan tohkeissaan. Tietysti normaali juttelu on kaukana hänen tyylistään mutta silti ihankuin olisi kertonut että "äiti et ikinä usko mimmonen päivä mulla on ollut!!!" jne :)

Life is gooood <3

Kirja

En tiedä tietääkö kovinkaan moni mun läheisistäni tai tutuista tai serkun kummin kaimoista, mutta ikuinen haaveeni on kirjan julkaiseminen.

En ole ihan varma montako kirjaa on kesken tällä hetkellä kirjoitettavana, koska nuorena aloittelin joka viikko uuden ja onhan nekin aihiot mulla vielä tallessa :D Mutta siis niin tässä alustusta jonka summa summarum on että unelmani on ollut pienestä tytöstä lähtien että saisin elantoni kirjailijana. Ei tule toteutumaan, mikä ei ole huono juttu koska huvikseenkin on ihan tyydyttävää kirjoittaa :)

Aika monessa suuressa teoksessa, jota olen aloittanut tai päässyt jopa vähän pidemmällekin on yksi yhtäläisyys: niissä näkyy mun rakkaus yhtä naista kohtaan aika kovasti.

On olemassa ihan elämänkertakin yksi mitä olen aloitellut. Ainoa luku siinä minkä olen päässyt oikeastaan lopulliseen asuunsa on juurikin tästä naisesta.
Ajattelinkin kertoa tästä naisesta nyt vähän lisää. Tuli vaan tuosta kiitos -puheesta mieleen tämä. Nimittäin tämä nainen on sellainen jolle olen aivan äärimmäisen kiitollinen, loppuelämäni.

Tämä nainen on Tampereen likkoja. Pispalassa asunut lapsuutensa. Olen saanut kuulla monia kivoja tarinoita tästä ajasta kun tämä Judith Kaunokainen (sanotaan vaikka tuolla nimellä! :D) oli pieni ja nuori elämäänsä aloitteleva tytön tylleröinen. Olisi ollut aika mahtavuutta päästä mukaan edes pariksi päiväksi sinne katselemaan maailman menoa. Toki voipi olla, että olen saanut erityisen kiillotetun käsityksen aivojeni syövereissä tuosta ajasta. Totuushan on tietysti nimittäin se, että erittäin vaatimattomista oloista tämä Judith on lähtöisin. Perheessä oli useampi lapsi, sodassa käynyt isä ja kotiäiti.

Kuulemani mukaan Judith oli lapsuudesta asti haaveillut kolmesta lapsesta. Hän sai kolme lasta. Vähän jäi arvoitukseksi oliko sitten loppujen lopuksi sukupuoli toiveita hänellä lapsiaan kohtaan, jossain vaiheessa sain käsityksen että oli mutta oli miten oli, lopputulos oli se että yhden pojan ja kaksi tytärtä sai.
Sanomattakin on selvää, että varsinkin nuorin tyttönsä on aika mahtava tapaus ;) :D 

No joo, eli siis mun mamasta/mutista/äitestä eli siis äidistäni kyse. 

Olen sanonut aina, niin kauan kun on mitään käsitystä maailmasta ja elämästä ollut että mun suurin haaveeni on että olisin edes puoliksi yhtä hyvä äiti mitä äiti meille on ollut. Ihan kaikilta ei onnistuisi se, mitä äitini on tehnyt. Käytännössä oli niin, että äitini oli kolmen lapsen yksinhuoltaja ja teki lisäksi kolmivuorotyötä. Äiti on tosi kova työntekijä. (Samoin oli isäni). En ole ihan varma kummalta olen saanut tuon luonteeseeni, vai kummaltakin, mutta se on kyllä yksi vahvuus ja myös heikkous että olen kova tekemään töitä. Kiitos siitä äidille (ja isälle) ei nimittäin yhtään huono asia että tykkää tehdä töitä. Tietty enough is enough ihan kaikessa..

Hyvin äiti meidät kasvatti, kaikki on saatu mitä on tarvittu ja vaikka paljosta oli pienenä pula niin ei ainakaan mua katkeroittanut yhtään. En koe edelleenkään että mistään olisin jäänyt paitsi. Joskus kyrsi ehkä se, että jossain kohtaa tuli rahapula (90 -luvun lama...) ja se näkyi paljon mutta näin jälkikäteen en kyllä muistele pahalla. :)

Kiitos rakas mutti, love you.

Terkuin Dottisi

                                                        Äitini ja veljeni -77.

Kiitos!

Nyt kun ihan tuota pikaa on vuosi 2013 käyty läpi ja jäädään odottamaan mitä vuodella 2014 on meille tarjota niin eiköhän oteta ihan kuin konsanaan Oscar-gaalassa aika kiitosten!

Aloitan ihan vuoden alusta kirjoittamaan nimiä, vain etunimiä!, ja tapahtumia joihin nämä nimet liittyy ja joita kiittäminen :)

Tammikuussa tuli kuluneeksi tasan vuosi tyttäremme kuolemasta. Olin pelännyt ja odottanut että miten käy, miten selviän. Ja selvisinhän minä. Kiitos tästä kuuluu mm. Annille, Kallelle, Timolle, Ainolle, Nikolle, Johannalle, Satulle, Eijalle, Jukalle, Juhalle, Petrille, Kaijalle, Jutalle. Ja niiiiin niin monelle. Mutta tässä joukossa mitä mainitsin oli mm. henkilöitä sururyhmästä ja erittäin läheisiä ystäviä. Ja tärkeimpänä: perheeni.

Aika sumussa mennyt tuosta eteenpäin mutta pääpaino oli varmastikin tänä vuonna laihdutuksessa. Ja omassa pahassa (ja hyvässä!!) olossa. Tämän takia kiitettävien joukkoon liittyy myös Hemmo jota ilman en olisi varmasti aloittanut tätä isointa urakkaa. Laihdutuksen/elämänmuutoksen myötä tutustuin mahtaviin ihmisiin joita on oikeasti montakymmentä, mutta mainitaan nyt ainakin Jaana, Teija ja Katja.

Lisäksi tytön sairastelu verotti aivan hirvittävästi tänä vuonna. Tyttö kävi aika liki hengenlähtöä alkuvuodesta. Haluan erittäin suuren, suuremman kuin mitkään sanat voi kertoa, kiitoksen lähettää tässä Ninalle. Nina on ollut meidän perheen toiminnassa mukana niin että en oikeasti voi käsittää kuinka ikinä voin tarpeeksi kiittää. Tiedä rakas ihminen että muistan jokaisen hetken jonka olet meidän rinnalla ollut ja joka hetken jonka olet tytön sairaalavuoteen äärellä ollut. On merkinnyt meille niin paljon. <3

Ehkä isoin ja merkittävin asia tapahtui alkukesästä. Jouduin saamaan aivojen syövereihin sen tosiasian että rakkauteni, maailmani, mun vauvani ja pitkäaikaisin elämänkumppanini on kuoltava. Jouduin hyvästelemään koirani Oton. Otosta pitäisi melkein tehdä oma postaus. Ei riitä ihan yksi tai kaksi sanaa. Toukokuun lopussa Otto pääsi tuskistaan, joita onneksi ei vielä ollut paljon, ja pääsi viimeiseen leposijaansa mökilleni. Niin kova ikävä. :(  Tässä vaikeassa asiassa ehdottomasti isoimmat tuet sain Hemmolta ja Nikolta, kiitos.

Tyttäremme erityisyys myös korostui tänä vuonna. Ikätoverit juoksentelivat menemään ja oppivat uusia asioita ja meidän tyttö ilahdutti meitä erityisellä omalla tavallaan kehittyä ja oppia asioita. Pääsimme sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen ja perheessämme loppuelämämme olevaan tilanteeseen sopeutumisvalmennuskurssille. Nyt en tässä nimiä laita kun liikaa kyllä tästä voipi päätellä jo etunimien perusteella mutta haluan silti sanoa että te jotka olitte kanssamme siellä olette niin tärkeitä. Ja etenkin poppoo joka meillä vieraili tänä vuonna: olette niin armaita meille, toivottavasti nähdään pian! Kiitos, kiitos, kiitos kun olette olemassa!

Matkaseurasta ja muutenkin hyvästä seurasta kiitos Astalle ja Matille.

Kiitos kaikille jotka on olleet kiinnostuneita ylipäätään kysymällä "Miten voit?" "Miten tyttö voi?" "Mitä kuuluu?" "Haluatko apua?" jne. Tähän joukkoon kuuluu mm. Markus vaimoineen, Jutta, Hanna, Leena puolisoineen, Anneli, Seija, Eija tyttärineen, Katri, Carita ja niiin niiiiiiiin moni muu. Jokainen kiinnostuksen osoitus, sydän facebookissa ja halaus livenä on huomioitu ja jäänyt lämmittämään sydäntäni. Olette parhaita!

Tänä vuonna lähennyin, etenkin tässä loppuvuonna, eräiden ihanien ihmisten kanssa todella. Ensimmäisenä Laura, voi että kuinka ihana olet! Kiitos kun olet!
Ja hei koko poppoo josta Laura sinun kanssa tutustuttiin: ootte niin tärkeitä! Maailman paras: huhtarit. Huhtarit forever :D

Ja toisena ja viimeisimpänä.. muttei suinkaan vähäisimpänä vaan itseasiassa isoimman kiitoksen saa Niina. Ei mulla ole edes sanoja. Sä tiedät mitä mä tunnen ja tiedät kuinka jumalattoman tärkeä olet. Ja en varmasti olisi järjissäni ilman sua. Niin myötä kuin vastamäessä: me ollaan autettu kumpikin toisiamme kun on ryvetty jossain pohjalla ja toisaalta iloittu kun jommallakummalla menee hyvin. True friendship. 

Kiitos kaikille rakkaille kenen juhliin on saatu osallistua mm. kahdelle hääparille, joilla kummallakin oli mahtavan erilaiset häät. Laivahääjuhlat ensin ja sitten Halloween- häät :)
Kiitos kesänjuhlista, kiitos myös teille jotka kutsuitte meidät juhliin mutta emme pääseet vähiltä voimavaroiltamme tai yrittäjyyden työn vuoksi, kiitos ymmärryksestä!

Kiitos kaikki blogini lukijat, teitä on hurja määrä, en olisi uskonut tätä ikinä! Tämän blogin ideana oli olla itselle lähinnä päiväkirja. Olette mahtavuutta!

Lopuksi Ottoa hurjat määrät <3

Joulua

Tänä vuonna alkoi Joulun suunnittelu ja toteutus aikaisin. Silti jotenkin tuntuu että kaikki jäi kesken. Aloitin sillä, että matkustin anoppilaan kaksin poikani kanssa ja tein siellä laatikoita. Ihana appiukkoni teki perunalaatikko massan jonka sitten paistelin, muut laatikot tein sitten siellä. Maksalaatikot tein kotosalla.
Tein myös muutaman kuivakakun, taatelikakun, siellä.

Tämä oli siis marraskuussa :)

Kotosalla sitten Jouluun valmistautuminen alkoi myöhemmin. Taisi alkaa niinkin tärkeällä asialla kuin piparkakun syömisellä with homejuusto ;)

Piparitaikinankin ihan ite pikkukätösin tein itse :)

Tosiaan Joulu se tuli meillekin vaikka tuntui loppuviimeksi ettei kaikki tontut löytäneet seinälle tai jouluvaloja ei tullut sytyteltyä niinkuin ennen.. johtuikohan se tästä ankeasta kelistä??

 Joulupukille ja muorille tein kakun, ja lisäksi mieheni kummisedälle :) Taatelikakkua tietenkin :) Omalla muunnoksella ;)

 Kaikki lahjatkin tuli paketoitua :)

 Poikani suosikkeja: pasteijoitakin tein :) Taikina oli pakastealtaasta kaupasta, tänä vuonna en jaksanut kaulita alusta alkaen voitaikinaa :/

 Mieheni on aika pullahiiri joten bostonpullaakin väsäilin :)

 Tällainen kaunokainen rantautui minulle mieheni toimesta...

 Kuten nämä Joululta tuoksuvat Hyasintitkin :)

 Piti ottaa niin jouluisa kuva, muttei poikani antanut näiden koristeiden olla oikein päin hetkeäkään, mutta ehkä hyvällä mielikuvitsella tästä löytää viime vuonna poikani lahjaksi saamansa karhun, lumiukon, poron ja joulupukin :D

Kotosalla väsäsin maksalaatikoita pariinkin otteeseen. Ensin äipälle tällaisen satsin (lisänä äitille tässä porkkanalootaa) ja sitten vielä toisen satsin maksalaatikkoa appivanhemmille :)

Joulua vietimme mummulassa/appivanhempien tykönä Virroilla. Oli kerrassaan ihanaa! Oli oikein kunnon loma. Rakastan sitä paikkaa ja appivanhempia ylitse kaiken ja joka kerta kun siellä on tuntuu kuin olisi toisessa kodissa. Nytkin saimme nukkua hyvin ihanissa sängyissä ja oli kuin täysipalvelua. Ihania ihmisiä ja ihana idylli. Mahtavuutta!

Edelleen hyvää Joulunaikaa kaikille lukijoille, vaikka hiukan myöhässä ;)

Muutoksia

Nyt voisi jo todella sanoa, että muutoksia on alkanut näkyä!
En vieläkään itse näe itsessäni mitään fyysisiä muutoksia, mutta nyt on alkanut henkisesti todella huomaamaan että on alkanut itsetunto kasvaa ihan suuriakin määriä.

Nyt on tullut ehkä konkreettisimpana ajaminen. Olen ajanut viimeksi kunnolla autoa noin kuusi vuotta sitten. Aika pian sen jälkeen, kun tapasin mieheni lopetin ajamisen. En tiedä mitä tarkalleen tapahtui mutta koin etten voinut enää ajaa. Etten enää osannut tai jotain vastaavaa. Tuli paniikkihäiriöoireita (juu minulla on ihan diagnosoitu paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden kammo jne monta muuta asiaa) kun ajattelinkin autolla ajamista. Olen tiedostanut koko ajan että osaan kyllä ajaa. Olen ajatellut että jos hätä tulee niin takuulla pystyn ajamaan ja vielä hyvinkin, sitä en ole epäillyt. On vain ollut tiettyjä asioita mitkä on sanelleet mulle sen, etten voi ajaa. Nyt on tilanne muuttunut. Olen alkanut väkisin pakottaa itseäni ajaan autolla. Ja nyt kun olen muutaman kerran väkisin mennyt auton rattiin on käynyt niin ettei se enää pelotakaan niin. Hyvä minä!
Itseluottamus on kohonnut tuossa asiassa aivan älyttömästi.

Nyt myös on tullut sellainen etten enää anna ihmisten kävellä niin vaan ylitseni. En enää siedä sitä, että mua kohdellaan miten sattuu. Sanon takaisin enkä vaan itke sisälläni asioita. Edelleen muistan sen, ettei kaikista tarvitse tykätä mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. En sentään ole mitään angstia kerännyt, mutta ehkä tosiaan siitä huomaa että sanon mitä ajattelen. En myötäile jos olen eri mieltä. Ennen en uskaltanut sanoa mitä mieltä olen jos oli esimerkiksi ryhmäpainetta jollekin asialle. Minä oon mikä oon ja voi voi jos ei miellytä :)

On myös käynyt niin että olen alkanut pohtia lähelläni olevia ihmisiä. Ihmisiä joita olen pitänyt kavereina ja jopa ystävinä. Yksi kysymys jota olen nyt pyöritellyt about kk päässäni on sellainen että: Miksi pitää ystävänä sellaista kenen kanssa on koko ajan niin paha olla? Ehkä kuulostaa hassulta, moni varmaan sanoisi että no ei tietenkään pidä pitää mutta siis jos oikeesti rakastaa kyseistä ihmistä/kyseisiä ihmisiä järjettömän paljon? Miten sitten voisi sanoo että lähdehän lätkimään? On tämä psyyke mahtavaa.. entistä enemmän tulee vaan olo että taidan oikeasti lähteä lukemaan psykologiaa. Niin kovin kiehtovaa!